Isojärven Kansallispuisto - Rotkolaaksoja ja majavia
Polun kulkija metsää ei näe, aistit valppaat löytää polun oikean.
On huhtikuun puoliväli, viikonloppu on vapaata ja näyttää aurinkoiselta. Ja onhan tälle reissulle hieman ylevämpikin tarkoitus nimittäin viettämään vaimon kanssa tinahääpäivää, joten tälle reissulle lähdetään ihan kaksistaan. Aikaa rajoitetusti viikonlopun verran joten ajomatka ei saa venyä liian pitkäksi. Toinen vaihtoehto oli Leivonmäen kansallispuisto, mutta hieman tutkailtua paikkaa, vaikuttaa hieman hajanaiselta reittien osalta joten jätetään reissu sinne kesälle päiväretkeksi jälkikasvun kanssa.
“Ja näyttäähän alue maastokartasta katsottuna “Keski-suomen Alpeilta””
Reissun kohteeksi varmistuu muutaman blogin ja kuvien selailujen jälkeen Isojärvi. Vaikuttaa monipuoliselta alueelta ja reittivalintoja voi muokata lennossa tarpeen mukaan. Ja näyttäähän alue maastokartasta katsottuna “Keski-suomen Alpeilta”, ainakin nimien perusteella lähistöltä löytyy vuoria jokaiselle kulkijalle. Tämä viimeistään nostaa innostusta aluetta kohtaan. Parastahan on kun pääsee pienen alueen sisällä tutustumaan monipuolisiin nyansseihin jota alue tarjoilee retkeilijälle. Joten jos pienet ylämäet ja alamäet eivät haittaa niin Isojärvi on paikka johon kannattaa suunnata.
Aloitamme retken Heretyn P-paikalta, joka huhtikuun puolivälissä ainakin tällä hetkellä oikea ratkaisu. Kaikille muille P-paikoille menevät tiet ovat pahasti roudan runtelemia tai loskalumen peitossa. Vaikka parkkipaikka oli lauantaina klo 12.30 melko täynnä, paikkoja löytyi vielä. Ilmeisesti P-paikan laajennus menossa, mutta ei vielä valmis. Heretystä löytyy vesipiste, käymälä ja kahvila.
“Voin sanoa näin heti aluksi, onneksi oli nastat mukana! ”
Lähdimme liikenteeseen noin klo 12.50, tarkoituksena olisi päätyä Kalalahteen yöksi. Lähdimme kiertosuunnan vastaisesti kulkemaan kohti Kuorejärveä, jossa pitäisimme ensimmäisen ruokatauon. 100km etelämpänä Lahdessa lumet olivat sulaneet kokonaan jo metsästäkin pois, hieman jännittyneenä odotimme mitä vastaan tulee kun pääsemme Isojärven poluille. Heti ensimmäisessä polkujen risteyksessä päätimme laittaa nastat vaelluskenkiin koska polku oli tamppaantuneen lumen ja lämpimän sään muovaamana muuttunut jäiseksi. Voin sanoa näin heti aluksi, onneksi oli nastat mukana! Helpotti huomattavasti menoa nousuissa ja laskuissa kun selässä oli kuitenkin painoa.
Kuorejärvelle polkuja kulkiessa noustiin ensin tiukkaa jäistä ylämäkeä ja heti perään laskeuduttiin jyrkkää ja jäistä polkua alas. Pienen lahden poukaman yli näkyi täysin auringon hellimä vastaranta ja Kuorejärven laavu. Laavun alue oli suht täynnä, joten jäimme hieman etäämmälle syömään lounasta. Meillä oli Graylin Geopress Purifier mukana, joten nappasimme järvestä ruokaan ja juomaan vedet. Näin viileiden vesien aikana saakin mukavan vilpoista vettä juotavaksi, toisin kuin kesällä järvestä saat taskulämmintä vettä juotavaksi.
“Hassua oli katsella kuinka itse seisoi polulla alempana kuin järven pinta”
Tauon jälkeen lähdimme kohti Latokuusikkoa, tässä kohtaa näimmekin ensimmäiset isommat merkit maisemassa, jota lattahampaiset ahkerat puuhastelijat saavat aikaan. Hevosjärven kärjessä majavat olivat padonneet hieman pientä puroa, joka kevät valumien takia oli levinnyt polulle asti ja pitkospuut kelluivat joen uomassa. Hassua oli katsella kuinka itse seisoi polulla alempana kuin järven pinta, majavat olivat muodostaneet matalan patovallin jolla luultavasti ohjailevat veden virtausta.
“Aikamoinen epeli tuo majava”
Latokuusikko oli karttaan merkitty myös alueeksi, jossa kulkeminen lumettomaan aikaan on kielletty muualla kuin merkityillä poluilla. Vanhaa luonnonmukaista kuusimetsää jonka läpi kiemurtelee kulkijoiden tallaama polku, isoja puita oli kaatunut polkujen päälle ja lumien sulat tulvineet poluille. Pienimuotoinen alue, mutta fiilikseltä niin monimuotoinen. Pieniä puroja, metsälämpäreitä, vanhoja isoja puita ja kallioita sekä yhdessä lammessa majavan pesä. Lammen ympäristössä oli isojakin kaadettuja haapoja ja jälkiä majavan käyskentelyistä. Ketään ei kuitenkaan näkynyt itse teossa.
Matka jatkuu kohti Vahterjärveä. Latokuusikon jälkeen polku häviää hetkeksi tulvivan ja ilmeisesti majavan tukkiman puron kohdalla. Kaatuneita puita, kivikkoa ja ryteikköä. Pienen pohdinnan jälkeen löytyy kohta mistä pääsee nilkat kuivina perille. Samalla silmään osuu erittäin tuore majavan kaatama puu. Puun juuri on täynnä taltalla koiverrettua lastua ja isohko koivu on päättänyt tehtävänsä pystysuorana. Aikamoinen epeli tuo majava, kun hampaillaan saa aikaiseksi kaadettua puun, kirveelläkin tulisi jo hiki.
“Hieman hiipi mieleen jo, että mahdetaankohan keritä Kalalahteen”
Tästä eteenpäin alkoikin päivän hitain urakka. Matka kohti Vahterjärveä tuntui kulkevan pienoisessa rotkossa, ylämäessä ja lumisella sohjopolulla. Hieman hiipi mieleen jo, että mahdetaankohan keritä Kalalahteen kun matka taittui hitaasti tässäkin vaiheessa ja Vahterjärveltä olisi noin 3-3.5km matka vielä talsittavana.
Puolivälissä etappia tuli päiväretkeilijä pariskunta vastaan ja kyselivät samalla, kun naureskelivat polun lumista kuntoa, että mahtaakohan olla tälläistä vielä pitkään. No onneksi ei, mutta ilmeisesti tälläisenä polku jatkuisi tovin matkan kuitenkin meidän kenkiemme alla. Saavuimme Vahterjärvelle ja totesimme että paikka on suosittu yöpymispaikka. Pari isompaa porukkaa olivat tulleet samaan aikaan laavulle ja laavukin oli varattu jo yöksi, meitä ei haitannut kun oli teltassa tarkoitus yöpyä.
Hetken tuumailtuamme ja karttaa lukiessa tulimme lopputulokseen, että olisi parasta yöpyä tässä. Kello oli jo vähän yli viisi ja Kalalahteen oli matkaa ehkä noin parin tunnin verran, kerkiäisi tässä ja nyt rauhassa leiriytymään. Karttaa lukiessa tulimme lopputulokseen, että polku Kalalahteen olisi luultavasti luminen, koska sijaitsi kahden notkon välissä, sekä polku menisi 2/3 Isojärven pohjoispuolella joten tämä osio olisi varmasti ollut jäistä ja lumista polkua. Pystytimme teltan Kalalahteen menevien pitkospuiden päässä olevalle alueelle, ainakin hetkeksi!
“Voin kuvitella vain miltä meidän touhu on näyttänyt jos joku on sivusilmällä kahden touhuajan menoa katsellut! ”
Hyvän leiripaikan löysimme ilta-auringosta, kasasimme teltan ja nukkumiskamppeet. Nautimme auringonpaisteessa vielä päivällisen ja istuimme aloillamme hetken kuunnellen ympäristöä. Hetken päästä lähdimme tutkimaan Kalahteenpäin menevää polkua ja yllätykseksemme löysimme aikalailla täydellisen telttapaikan hieman korkeammalta josta oli näkymät järvelle. Sekä kun ilta-aurinko oli laskemassa ja ei lämmittänyt, alkoi kalman kylmä valua jäiseltä Vahterjärveltä luihin ja ytimiin. Heräsi myös ajatus että korkeammalla, pois järven tasalta saattaisi olla mukavampi viettää yö teltassa.
Joten mitä teimme? Makuupussit rinkkaan ja makuualustat kainaloon, ei muuta kuin kohti uutta telttapaikkaa. Tyhjä teltta, itsekseen seisova kun on, oli helppo kahteen kantaa ja uusi parempi telttapaikka oli meidän. Voin kuvitella vain miltä touhu on näyttänyt jos joku on sivusilmällä kahden touhuajan menoa katsellut! Eipä haittaa, paikka oli täydellinen ja voin väittää, että kosteusprosentti yöllä oli paljon pienempi ja lämpötila 3-4 astetta enemmän.
“Illalla kuuntelimme pimeässä metsän ääniä.”
Illalla kuuntelimme pimeässä metsän ääniä. Jos tunnistukset eivät ihan päin kuusta mene. Ainakin helmipöllö huhuili jossain matkan päässä ja pilkkopimeässä seistessä ainakin yksi lepakko lensi lähettyvillämme, välillä pitäen korkean vingahduksen.
“Mitä kaikkea sitä olisikin menettänyt jos Vahterjärven jälkeen olisi koukannut lyhyemmän reitin kautta!”
Hyvin nukutun yön jälkeen, söimme aamupalan rauhassa ja pakkailimme tavarat. Täydensimme vesivarantoa järvestä Graylin läpi ja jatkoimme matkaa kohti Lortikkaa. Kellon näyttäessä sopivasti noin klo kymmentä. Aikaisimmat lähtijät leiristä olivat jo klo 8 liikenteessä. Kohti Lortikkaa tallustellessa piakkoin tuli risteys vastaan joka näytti olevan oikoreitti, joka oikaisisi ohi Lortikan. Me jatkoimme pitemmän reitin kautta, ja kyllä kannatti, harvemmin ei kannata! Rotkoa, laaksoa, kukkulaa, vesiputousta, vanhaa metsää. Mitä kaikkea sitä olisikaan jäänyt näkemättä jos olisi mennyt nopeimman kautta. Niinkuin aluksi sanoin, pienet nyanssit kompaktilla alueella ovat parasta mitä metsä tarjoaa.
Kuljimme röllipeikkometsän läpi, kohti pientä kanjonia jossa oli tuulen kaatamia vanhoja kuusia, nousimme ylös kohti kalliota josta oli näkymä järvelle. Alaspäin laskeutuessa kuuntelimme metsän läpi pauhaavaa veden juoksua. Aivan vastustamatonta ja tutkimaan oli lähdettävä. Pienen matkan päästä löytyi mitä viehkein vesiputous jonka virtausta oli varmasti sulamisvedet kiihdyttäneet. Seurasin jyrkkää rinnettä ylös ja tuntui kuin puro vain ilmestyisi tyhjästä metsän keskeltä. Puro kiemurteli kivien, juurien, puiden ja sammalien välistä. Sieltä mistä se on helpoiten sille helpoiten löytänyt, ei lyhimmiten, reitin itselleen. Aivan kuten me.
Jatkoimme matkaa ja tarkastimme Lortikan tulipaikan jossa oli hyvin puita tarjolla sekä uudehko Fiskarsin kirves, hienoa! Sisäinen seikkailija poikkesi taas ei niin kuljetulle polulle, paikkaan jossa ei saa kulkea kuin polulla lumettomaan aikaan. Lortikanvuoret, ylöspäin rinkka selässä pönkiessä aivan kuin olisi tullut uuteen ulottuvuuteen ja kaikki ääni ympäriltä olisi kadonnut. Istuimme hetkeksi vuoren huipulle kuuntelemaan hiljaisuutta, tiesimme että täältä laskeuduttuamme olisimme taas isommalla baanalla kohti Herettyä. Mitä kaikkea sitä olisikin menettänyt jos Vahterjärven jälkeen olisi koukannut lyhyemmän reitin kautta!
